Valois-dynastia
Ranskaa vuodesta 1328 vuoteen 1589 hallinneen Capet’n suvun sukuhaaran Valois’n suku polveutui vuodesta 1285 lähtien, jolloin Filip III lahjoitti veljelleen Kaarleille Valois’n kreivikunnan. Kaarlen poika nousi Ranskan valtaistuimelle, kun Capet’ien suora miespuolinen sukulinja epäonnistui vuonna 1328.
Kruununperimyksen haastoi Englannin kuningas Edward III, joka vaati läheisempää yhteyttä kruunuun äitinsä, edellisen kuninkaan sisaren, kautta. Tämä oli yksi suora syy sadan vuoden sotaan.
Valois-kuninkaita oli kolme sukuhaaraa. Ensimmäinen oli suora linja, joka hallitsi vuosina 1328-1498. Toinen oli Orleansin haara, joka hallitsi vain yhden hallitsijan, Ludvig XII:n, persoonassa. Tämä haara juontaa juurensa vuoteen 1392, jolloin Kaarle V:n nuorempi poika, tunnettu runoilija Ludvig, sai Orléansin herttuakunnan. Hänen jälkeläisensä, Ludvig XII (1498-1515), tuli hänen seuraajakseen vuonna 1498.
Kolmas haara, Angoulêmen suku, joka hallitsi vuodesta 1515 vuoteen 1589, polveutui niin ikään Orléansin herttuan Kaarlesta. Kun tämän suvun miespuolinen sukulinja päättyi, se siirtyi kuninkaallisen suvun toiselle haaralle, Bourbonien dynastialle, Salicin lain nojalla, joka rajoitti kuninkaallisen perimyksen isänpuoleiseen miespuoliseen sukulaiseen.
Valois’n suvun ensimmäinen kuningas Filip VI (1328-50) oli epäonninen, sillä häntä kohtasi Crecyn suuri tappio, jota seurasi musta surma, joka vei noin kolmanneksen Ranskan väestöstä. Toinen kuningas, Johannes Hyvä (1350-64), jäi vangiksi Poitiersin taistelussa (1356) ja vietti loppuelämänsä englantilaisten vankina. Tämä oli Ranskan alamäki, sillä suuri osa maasta oli miehitetty ja sitä uhkasi kansalaislevottomuus.
Ykköshaaran myöhemmät kuninkaat osoittautuivat kyvykkäämmiksi. Kaarle V (1364-80), jota kutsutaan usein valoisien viisaimmaksi, onnistui voittamaan takaisin suurimman osan englantilaisten valloituksesta, mutta kuoli nuorena. Hänen seuraajansa Kaarle VI (1380-1422), joka tuli seuraajaksi lapsena, antoi lupauksia kyvyistä, mutta sortui mielisairauteen vuonna 1392.
Sen jälkeen Ranskan valtakunta luisui takaisin anarkiaan ja lopulta englantilaisten invaasioon Henrik V:n toimesta, jonka voitto Agincourtin taisteluissa ja Burgundin suvun juonittelut johtivat lopulta vuonna 1420 tehtyyn sopimukseen, joka teki Englannin kuninkaasta Katariinan Ranskan puolisona perillisen. Ehkä puolet Ranskasta joutui englantilaisten hallintaan.
Seuraava kuningas, Kaarle VII (1422-61), ei ollut suuri kuningas, mutta häntä kutsuttiin ”hyvin palvelluksi” neuvonantajiensa ja avustajiensa vuoksi. Joukko tapahtumia johti lopulta englantilaisten karkottamiseen Ranskasta Kaarle VII:n valtakaudella. Ensin Jeanne d’Arc innoitti ranskalaisia pyrkimyksessään vapauttaa maansa Englannista.
Sitten Kaarlen sukulaiset taivuttelivat hänet perustamaan ensimmäisen pysyvän armeijan, jotta riippuvuus epäluotettavista aatelisista vähenisi. Lisäksi rahoittaja Jacques Coeur perusti verojärjestelmän armeijan tukemiseksi. Yhdessä nämä tekijät voimaannuttivat ranskalaiset karistamaan Englannin vallan kokonaan.
Louis XI (1461-83), jota Kaarle V:n ohella pidetään Valois-kuninkaista kyvykkäimpänä, kohtasi uhan Burgundista, joka oli Ranskan kuninkaallisen linjan haara. Burgundin herttuakunta ja kreivikunta (Franche-Comté) sekä suuri osa Alankomaista olivat tämän suvun hallinnassa. Muut aateliset liittyivät Kaarlen seuraan uhmatakseen Ludvig XI:n valtaa.
Louis perusti uuden siviilihallinnon ja pienensi vähitellen aatelisten valtavia alueita. Häntä auttoi hänen suurimman kilpailijansa, Burgundin Kaarlen, tappio ja kuolema vuonna 1477, joten Bretagnea lukuun ottamatta Ranskan suurimmat läänitykset oli liitetty hänen kuolemaansa mennessä. Hänen poikansa Kaarle VIII:n (1483-98) avioliitto, joka meni naimisiin Bretagnen perijättären kanssa vuonna 1498, viimeisteli yhdistämispolitiikan.
Kaarlen kuollessa vuonna 1498 suora sukulinja päättyi, ja hänen seuraajakseen tuli Ludvig XII. Hän säilytti Bretagnen naimalla Kaarle VIII:n lesken. Hän myös jatkoi edeltäjänsä aloittamia Italian sotia. Hänen kuoltuaan vuonna 1515 hänen seuraajakseen tuli hänen serkkunsa ja vävynsä Fransiskus I.
Todellinen renessanssiajan ruhtinas Fransiskus I vietti suurimman osan hallituskaudestaan kamppailemalla Saksan ja Espanjan Kaarle V:n ja I:n edustaman Habsburg-dynastian hegemoniaa vastaan. Hänen seuraajansa Henrik II jatkoi hänen politiikkaansa. Ranskalaiset luopuivat Italiasta hänen valtakautensa lopussa, mutta saivat haltuunsa Lothringenin alueet Metzin, Toulin ja Verdunin.
Valoisien viimeisiä kuninkaita (Fransiskus II 1559-60, Kaarle IX 1560-74 ja Henrik III 1574-89) varjostivat uskonsodat yhtäältä hurskaiden katolilaisten ja toisaalta protestanttisten hugenottien välillä. Kun viimeinen kuninkaista murhattiin koston motivoiman uskonnollisen fanaatikon toimesta, suku päättyi myrskyisän 261 vuoden hallitsijakauden jälkeen.