Meidän on puhuttava Colin Creveystä.
Tiedän, että Tylypahkan taistelu oli emotionaalinen vastine sille, että kiva blondi brittiläinen nainen löi häntä 86 kertaa. Rakastan sinua, J.K. Rowling, mutta hitto vieköön, 17-vuotias ihmisminäni ei ollut valmistautunut kaikkien suosikkiemme teurastukseen, ja vielä tänäkin päivänä on kuolemia, joihin herään keskellä yötä kostonjanoisena. Ja juuri kaikkien näiden merkittävien kuolemantapausten – Fred, Lupin, Tonks, Dobby – takia olimme kaikki melko tunnetasolla turtuneita, kun koko sarjan kenties sydäntäsärkevin kuolema tuli vastaan: Colin Creevey.
Tässä on se, mitä tiedämme suloisesta pikku Colinista: tämä ihmislabradoodle oli aivan liian innoissaan elämästä. Hän oli ihastunut Harryyn, naurettavan intohimoinen valokuvauksen suhteen ja mahdottoman kannustava pikkuveljelleen Dennisille ja tämän ystäville. Hän oli muggelisyntyinen, jolla ei ollut aavistustakaan taikuudesta 11 vuoteen, ja kuten useimmat muggelisyntyiset, hän luultavasti säikähti kuollakseen, kun hän päätyi Tylypahkaan sellaisten lasten joukkoon, jotka olivat tienneet taikuudesta koko elämänsä ajan – joidenkin lasten joukkoon, jotka hänen yllätyksekseen paheksuivat häntä hänen olemassaolostaan.
Puhutaanpa Colinin ensimmäisestä vuodesta. Koko elämänsä hän on ollut hieman outo, ja hän tietää sen, ja vihdoin hän saa helpotuksen selityksen. Mutta sen sokean uskon jälkeen, jonka hän laittoi Tylypahkaan, se pettää hänet heti – hän on yksi basiliskin kivettämistä uhreista, kun se hiipii hänen luokseen ja katsoo häntä kameran linssin läpi. Hän kirjaimellisesti tuijottaa kuolemaa silmiin 11-vuotiaana. Mutta Colin on Rohkelikko. Colin lukee sen huonoksi tuuriksi, ravistelee sen pois ja palaa hakemaan lisää.
Puhutaanpa Colinin toisesta vuodesta. Toki vapaalla jalalla on joukkomurhaava velhopsykopaatti, joka repii veitsiä muotokuviin ja murtautuu asuntoloihin, mutta Colin rakastaa koulua, rakastaa ystäviään ja rakastaa taikuutta, joten hän ei ehkä kerro vanhemmilleen, ja siihen se sitten jääkin.
Puhutaanpa Colinin kolmannesta vuodesta. Hänen pikkuveljensä Dennis aloittaa ja hän pursuaa Creevey-ylpeyttä. Mutta Kolmivelhoturnauksessa taivaalle ilmestyi pimeä merkki, ja asiat Tylypahkassa ovat muuttumassa. Horisontissa on outo tuuli, ja se on kääntymässä hänen edukseen; ehkä tämä on ensimmäinen kerta, kun Colin alkaa kuulla sanan ”mutaverinen” ja ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Tilanne kiristyy, kun hän ohittaa käytävällä tiettyjä luihuaisia. Ihmiset ovat hieman rohkeampia kiroilemaan mukulasyntyisiä lapsia heidän selkänsä takana. Ja Colin tekee voitavansa, suojelee veljeään ja sinnittelee, onnistuu jopa vakuuttamaan vanhempansa päästämään hänet takaisin sen jälkeen, kun koulun hyväksymässä tapahtumassa on suoranaisesti murhattu poika, joka ei ole paljoa häntä vanhempi.
Puhutaan Colinin neljännestä vuodesta. Hän ja hänen veljensä liittyvät kyselemättä syyttäjäjärjestöön, vaarantavat turvallisuutensa ja elämänsä taistellakseen koulun puolesta, joka ei tuntunut haluavan heitä ensimmäisestä päivästä lähtien. Kaikista häntä vastaan kohdistuvista ennakkoluuloista, pilkasta, julmuudesta ja pelosta huolimatta hänen uskonsa tähän kouluun – ja Harryyn, jonka nimeä riepoteltiin mudassa – on järkkymätön kuten aina ennenkin.
Puhutaan Colinin viidennestä vuodesta. Ennakkoluulot eivät ole hienovaraisia, vaan avoimia – ja vaarallisia. Syyttäjänvirasto on väkisin lakkautettu, ja panokset eivät ole koskaan olleet suuremmat. Hän tuntee olevansa eristyksissä ystävistään. Hän ei enää kanna mukanaan syyttäjän kolikkoa, koska ei voi lakata tuijottamasta sitä koko päivää. Hän ja hänen veljensä lähettävät vanhemmilleen kirjeitä, jotka ovat täynnä valheita, koska kyllä, Tylypahka on mennyt päin helvettiä, mutta he muistavat, millaista oli niiden ensimmäisten täydellisten kuukausien hämärtyessä, ja heillä on sellaista toivoa, jota ei vain voi murskata. Heidän on jäätävä. Heidän on pysyttävä Harryn rinnalla.
Ja sitten Dumbledore kuolee. Jossain vaiheessa Colin tajuaa missanneensa kuolemansyöjien hyökkäysten aikana Lunan ja Nevillen vastaaman kuolemansyöjäkutsun, ja hänen katumuksensa on musertava. Hän osallistuu Dumbledoren hautajaisiin tietämättä, että se on viimeinen kerta, kun hän on tervetullut Tylypahkaan loppuelämänsä ajaksi.
Colinin kuudennesta vuodesta ei voi puhua. Sellaista ei ollutkaan. Colin ja Dennis, kuten kaikki muutkin jättisyntyneet, eivät vain saaneet porttikieltoa Tylypahkaan – he joutuivat yhtäkkiä keskelle sotaa, jolla ei ollut mitään tekemistä heidän kanssaan. On uskomattoman harvinaista, että jästiperheessä on kaksi taikuuteen taipuvaista lasta. Pelkästään se, että Colin oli elossa Tylypahkan taistelun alkaessa, viittaa siihen, että hän ja hänen perheensä, jotka varmasti kuuluivat uuden ministeriön tärkeimpiin kohteena olleisiin muggelisyntyisiin, olivat suurimman osan vuotta pakosalla kahden alaikäisen taikuutta käyttävän henkilön kanssa, joilla oli Jälki. Ilmiantumista ei tapahtunut. Ei ollut maagisia pohjattomia kantokasseja, joissa oli telttoja ja tarvikkeita, tai suojaavia loitsuja tai mitään loogista piilopaikkaa. Oli vain selviytyminen ja sama järkkymätön usko, joka Colinilla oli Harryyn jo ennen kuin hän edes tapasi hänet.
Me kaikki tiedämme, miten tämä tarina päättyy, mutta puhutaanpa siitäkin. Puhutaan siitä, että kaiken tämän jälkeen – uhkaukset, murhayritykset, pettäminen ainoassa paikassa, joka oli hänelle rakas – tuntemamme Colinin olisi pitänyt olla jo kuollut. Sen optimistisen, sinnikkään ja naurettavan ihmisen, jonka tapasimme kuusi vuotta sitten, olisi pitänyt olla täysin murskattu. Hänellä oli täysi oikeus olla katkera. Hänellä oli täysi oikeus olla kauhuissaan. Hänellä oli täysi oikeus kääntää selkänsä Tylypahkan taistelulle ja kieltäytyä taistelemasta koulun puolesta, joka ei koskaan vaivautunut taistelemaan hänen puolestaan.
Sen sijaan Colin ei vain palannut taistelemaan Tylypahkan puolesta. Hän tuli takaisin kahdesti. Ja tämä on kaikki, mitä hän saa näyttää siitä, kun Harry kävelee verilöylyn läpi:
”Sitten Neville melkein käveli hänen päälleen. Hän oli toinen puolisko parista, joka kantoi ruumista kentältä. Harry vilkaisi alas, ja tunsi taas tylsän iskun vatsaansa: Colin Creevey, vaikka olikin alaikäinen, oli varmasti hiipinyt takaisin aivan kuten Malfoy, Crabbe ja Goyle olivat tehneet. Hän oli pienikokoinen kuollessaan.”
Kolme riviä. Colin on kuollut, ja se on jälkiviisas – romaanissa, Harryn mielessä. Se on isku, jota hän ei kykene tuntemaan, ja suoraan sanottuna sellainen, jota me emme voineet tuntea lukiessamme sitä tuolloin. Tapahtui niin paljon muuta, että tämä lapsiparka on jäänyt fandomin huomiotta vielä tänäkin päivänä.”
Puhutaanpa siis Colinin kuolemasta. Puhutaan Tylypahkan taistelun nuorimmasta uhrista. Puhutaan pojasta, joka ei koskaan lakannut uskomasta. Puhutaan pojasta, joka seurasi ystäviään maailman ääriin asti, eikä pyytänyt mitään vastineeksi. Puhutaan Colinista, koska hän ansaitsi enemmän kuin kolme riviä ja paljon enemmän kuin velhomaailma koskaan antoi hänelle tunnustusta.
Kuvat: Warner Bros; Giphy