80-luvun puolivälissä ja loppupuolella oli lyhyt hetki, jolloin suhteellisen pieni yhtiö, jonka tukena oli Dublinissa sijaitseva studio, kilpaili menestyksekkäästi Disneytä vastaan sellaisilla elokuvilla kuin Amerikkalainen pyrstö, Maa ennen aikojaan (joka viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlavuottaan) ja Kaikki koirat menevät taivaaseen. Pieni merenneito (The Little Mermaid) -elokuvan valtava menestys vuoden 1989 lopulla käänsi kuitenkin asiat Disneyn eduksi. Animaatiojätin suurin kaupallinen menestys sitten vuoden 1967 Viidakkokirjan merkitsi Disneyn niin sanotun renessanssin alkua – ja lopulta Sullivan Bluth Studiosin loppua. Mutta palataan siihen hetken päästä.
Don Bluth on teksasilainen ja kaikkien alojen taituri. Hän kouluttautui animaattoriksi mutta työskenteli myös ohjaajana, tuottajana ja suunnittelijana. Vuosina 1959-1977 hän työskenteli Disneylle useiden projektien parissa (Prinsessa Ruusunen, Miekka kivessä, Robin Hood, Pelastajat), ja vuonna 1979 hän lähti pienen animaattoriryhmän kanssa perustamaan omaa kilpailevaa studiotaan tavoitteenaan pitää yllä perinteistä cel-animaatiota – tyyliä, josta Disney oli vähitellen siirtymässä pois.
Mutta julkaistuaan vain yhden pitkän elokuvan, NIMHin salaisuuden, Don Bluth Productions hakeutui konkurssiin. Kamppailtuaan erilaisten uusien projektien käynnistämisen kanssa Bluth hakeutui konkurssiin toisen kerran vuonna 1985. Vaikutti siltä, että liiketoiminta ei ollut Bluthin vahvuus. Mukaan tuli Morris Sullivan, tunnettu liikemies, joka oli perustanut oman rahoituskonsultointiyrityksensä. Sullivan oli vaikuttunut Bluthin ja hänen kahden läheisimmän liittolaisensa, Disney-kollegoidensa Gary Goldmanin ja John Pomeroyn, yhdistetystä lahjakkuudesta. Hän suostui perustamaan Sullivan Bluth Studiosin viiden miljoonan dollarin käteissuorituksella, ja yhtiö oli uudestisyntynyt.
Yritys saapui Dubliniin aluksi 85 työntekijän voimin vähentääkseen Irlannin ja Kalifornian välisiä kuluja, mutta muutto muuttui pysyväksi marraskuussa 1986 Irlannin hallituksen tarjottua Sullivan Bluth Studiosille maan historian suurimman avustuksen, jotta se voisi muuttaa pysyvästi vastineeksi siitä, että se saisi viiden prosentin omistusosuuden studiosta. Yhdessä Sullivanin investointien kanssa se riitti erittäin modernin kuusikerroksisen, 42 000 neliömetrin studion avaamiseen Phoenix Parkin viereen. Studiossa oli 21 osastoa ja se työllisti yli 350 ihmistä animaatiosta hallintoon (joista 75 prosenttia oli irlantilaisia). Laitteisiin ja kalusteisiin käytettiin vielä 4,5 miljoonaa dollaria, jotta saatiin aikaan yksi maailman kehittyneimmistä klassisen animaation studioista.
Täällä oli laboratorio mustavalkoisen kuvamateriaalin kehittämistä varten, teattereita ja runsaasti ääni- ja editointitiloja. Itse editointitilat koostuivat katseluhuoneista, jotka olivat täynnä suuria valkokankaita ja Burbankista lähetettyjä Moviola-laitteita. Siellä oli ilmastoidut projektorihuoneet, joista toisessa oli yksi 35 mm:n projektorijärjestelmä päiväkuvia varten ja toisessa 32-paikkainen valkokangasnäyttämö, jossa oli kaksi yleiskäyttöistä projektoria, joilla voitiin sujuvasti vaihtaa filmirullien välillä.
Äänentoisto-osastolla oli huippulaitteita, joihin kuului muun muassa Tascam-moniraitanauhoitusjärjestelmiä, Magna-Tech-äänensiirto- ja -muokkauslaitteistoja, huone, jossa voitiin äänittää nimenomaan kertojaääniä ja erikoistapauksessa erikoistapauksessa erikoistapauksessa äänitehosteita varten, sekä valtava äänitehosteiden kirjasto, joka kuulosti talolta. Kaiken kukkuraksi Bluth perusti Irlannin klassisen animaatiokoulun (The Irish School of Classical Animation) Ballyfermot Collegeen lujittaakseen yhteyksiä uuteen kotimaahansa. Jos kaikki sujuisi hyvin, puhuttiin jopa Sullivan Bluthin teemapuistosta, jossa kaikki heidän valkokankaalla esiintyvät hahmonsa pyörisivät. Kun kaikki mahdolliset näkökulmat oli katettu, menestys näytti lähes taatulta.
Mutta kaikki eivät jakaneet Bluthin näkemystä synkempien, selvästi kypsempien animaatioiden luomisesta. Sekä lapset että aikuiset halusivat väriä, seikkailua, loputonta iloa. Mutta Bluth tykkäsi tyrkyttää asioita sinne ja tänne, usein omaksi vahingokseen. Marraskuussa 1986 ensi-iltansa saanut An American Tail -elokuva, joka oli täynnä sydäntä ja hassuttelua, tuotti 9 miljoonan dollarin budjetillaan hyvin, vaikka sai ristiriitaisia arvosteluja. Kaksi vuotta myöhemmin The Land Before Time osoittautui hieman odottamattomaksi hitiksi ja tuotti 84 miljoonaa dollaria. Arvostelut olivat yleisesti ottaen myönteisiä, ja elokuvaa pidettiin valtavana parannuksena studion edelliseen julkaisuun verrattuna. Elokuvalla oli yleinen vetovoima, joka toi katsojia niin nuorille kuin vanhoillekin. Oliko Bluth siis vihdoin löytänyt menestysreseptin?
Ei aivan. Vuonna 1989 All Dogs Go to Heaven -elokuvan myötä Sullivan Bluth Studiosin onni kääntyi totaalisesti päinvastaiseksi – itse asiassa se melkeinpä lopetti yhteistyön. Kriitikot pitivät tarinaa sekavana ja hahmoja vaikeana pitää. Se julkaistiin samana päivänä kuin Pieni merenneito, joka oli tehnyt kaikkensa paljon paremmalla budjetilla ja soundtrackilla. Huolimatta siitä, että All Dogs Go to Heaven teki pientä voittoa, yhtiön rahoittajat vetäytyivät välittömästi, minkä seurauksena kaikki tulevat projektit hylättiin. Yhtäkkiä studion tulevaisuus näytti synkältä. Uudelleen nimetty Don Bluth Entertainment jatkoi Rock-a-Doodle-elokuvan tekemistä FernGullya vastaan: The Last Rainforest, jossa tietokone- ja käsin piirretty animaatio yhdistyivät vaikuttavalla tavalla. Se oli kaupallinen katastrofi ja kuolinisku Bluthin uralle.
Vuosien 1992 ja 1995 välisenä aikana Bluth julkaisi joukon huolimattomasti tuotettuja ja huonosti vastaanotettuja elokuvia, jotka saivat paljon taloudellista vääntöä. Jotkut animaattorit työskentelivät ilmaiseksi Bluthin kattaessa yhtiön yleiskulut omasta taskustaan. Käsin piirretyn cel-animaation luonteen vuoksi Bluthin tuotannot olivat aina uskomattoman työläitä ja kalliita tehdä. Lopullisen näkemyksen viimeistelyyn tarvittiin monta toimituksellista kierrosta ja vaihetta; luonnosvaiheesta kaikkien hahmojen täydellinen kehittäminen saattoi kestää jopa kuusi kuukautta. Tarina käsiteltiin ulkoasu- ja taustaosastoilla, minkä jälkeen se siirrettiin edelleen suunnitteluosastolle, ennen kuin noin puolentoista miljoonan yksittäisen piirroksen kokonaisuus maalattiin vaivalloisesti paperilta ja valotusarkilta celille.
Jotta saisimme jonkinlaisen käsityksen siitä, kuinka kalliiksi yhden Bluthin elokuvan ääniraidan tuottaminen tuli, lopullisen partituurin nauhoittamiseen käytettiin 50-100 muusikkoa. Tämä saattoi kestää jopa viisi päivää, jotka koostuivat kahdesta kolmen tunnin istunnosta, ja kustannukset olivat 10-20 000 dollaria päivässä. Tämä oli helvetin paljon rahaa 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa. Bluth kieltäytyi säästämästä, ja vuonna 1995 Dublinin studio suljettiin lopullisesti, ja sen myötä Irlannin animaatioteollisuus romahti. Yhdysvalloissa Disney oli juuri levittänyt Pixarin debyyttielokuvan Toy Story, joka käynnisti animaation vallankumouksen.
Tänä päivänä horisontti näyttää hyvin erilaiselta Irlannissa. Animaatioteollisuus on hyvässä kunnossa, ja sillä on runsaasti palkittuja studioita – Cartoon Saloon (Song of the Sea, The Secret of Kells), Brown Bag Films (The Octonauts ja useita teoksia Nickelodeonille) ja Boulder Media (The Amazing World of Gumball ja Danger Mouse) ovat tärkeimpiä niistä – joiden arvoksi arvioidaan noin 100 miljoonaa euroa.
Entä Bluth? No, hän palasi Kaliforniaan ja jatkoi elokuvien tekemistä vaihtelevalla menestyksellä. Vuonna 1997 Anastasia oli yllätyshitti, mutta sitä seurasi kolme vuotta myöhemmin katastrofaalinen Titan AE, joka käytännössä lopetti Fox Animation Studiosin toiminnan lopullisesti. Sen jälkeen Bluth harrasti videopelejä vuoteen 2011 asti.
Historiallisesti Don Bluthin perintö on kiehtova. Kukaan ei ollut oikeastaan tehnyt sitä, mitä hän teki aiemmin – irrottautunut Disneyn kaltaisesta valtavasta, vaikkakin väsyneen näköisestä yhtiöstä luodakseen aivan uudenlaisen animaatiotavan, joka oli tummempi, varmasti surrealistisempi kuin Disney, ja joka koski niin aikuisia kuin nuorempiakin katsojia. Suuremmassa mittakaavassa Bluthin ura oli kaksiteräinen miekka.
Sikäli kuin se oli välttämätön askel animaatioalan viemiseksi pois mukavuusalueeltaan, se oli myös välttämätön kehitysaskel Disneyn tarinassa, sillä se pakotti yhtiön miettimään uudelleen ja järjestelemään uudelleen itseään 22 vuotta kestäneen laman jälkeen. Kääntämällä asioita uudelleen Disney upotti samalla Bluthin. Riippumatta siitä, että Bluth pelasi animaation jättiläisiä heidän omassa pelissään – ja voitti heidät ainakin jonkin aikaa – ei ole epäilystäkään siitä, että Bluth muutti mediaa parempaan suuntaan.
Julkaistu 20.1.2018