Republikaanisuus on hallintoteoria, jossa korostetaan kansalaisten osallistumista yhteisön yhteisen hyvän edistämiseen. Kansalaisten vastuu ja velvollisuudet ovat ensiarvoisen tärkeitä, ja esimerkillinen kansalainen alistaa mielellään henkilökohtaiset intressit yleisille eduille. Toisin kuin liberalismi, joka keskittyy ensisijaisesti yksilöiden henkilökohtaisiin ja yksityisiin oikeuksiin, tasavaltalaisuus korostaa kansalaisten julkisia oikeuksia ja velvollisuuksia tehdä yhteistyötä yhteisönsä hyväksi.
Republikanismin keskeisiä piirteitä ovat yksilöiden, yhteisön ja hallituksen välisiä suhteita koskevat uskomukset tai oletukset, joihin kuuluvat seuraavat ajatukset:
- yhteisön tarpeita pidetään korkeampina kuin yksilön vaatimuksia,
- kansalaiset ovat velvollisia osallistumaan laajasti ja yhteistyössä julkisiin asioihin,
- yhteinen kansalaisidentiteetti on ensisijainen erilaisiin ja partikulaarisiin identiteetteihin nähden,
- poliittista ja kansalaistoiminnan yhtenäisyyttä arvostetaan enemmän kuin monimuotoisuutta tai moniarvoisuutta yhteisössä,
- kansalaiset ovat tasavertaisia velvollisuuksiltaan, vastuiltaan ja oikeuksiltaan,
- kansalaisten osallistuminen on keino vastuullisuuteen hallituksessa ja henkilökohtaiseen toteuttamiseen,
- kansan suvereniteetti on hyvän hallituksen perusta,
- hyvä hallitus toteuttaa kansan yleistä tahtoa,
- kaikki kansalaiset ovat kykeneviä itsehallintoon,
- kaikki kansalaiset ovat kykeneviä kansalaishyveeseen ja ovat velvollisia vaalimaan sitä,
- hyvä tasavaltainen hallitus on riippuvainen hyveellisten kansalaisten jatkuvasta kansalais- ja poliittisesta osallistumisesta.
Republikaanisuus juontaa juurensa klassisen antiikin poliittisiin ja kansalaisaatteisiin, sellaisina kuin ne ilmaistiin ja harjoitettiin Kreikan kaupunkiyhteisöissä ja Rooman tasavallassa. Nämä aatteet elvytettiin renessanssin aikana Länsi-Euroopassa, erityisesti Pohjois-Italian kaupunkitasavalloissa, kuten Firenzessä, Genovassa ja Venetsiassa. Myös Euroopan valistusajan johtavat ranskalaiset filosofit, kuten Montesquieu ja Jean-Jacques Rousseau, esittivät tasavaltaisia poliittisia ajatuksia.
Sen sijaan liberalismin poliittinen filosofia, joka perustuu yksilöiden perustuslaillisesti taattujen oikeuksien ensisijaisuuteen, on selvästi modernia. Merkittäviä liberaalien poliittisten ajatusten muotoilijoita valistuksen aikana ja sen jälkeen olivat englantilaiset poliittiset filosofit John Locke ja John Stuart Mill.
Yhdysvaltojen perustajat yhdistivät tasavaltalaisuuden ja liberalismin ajatukset perustaessaan perustuslaillisen hallituksen, jonka tarkoituksena oli taata yksilöiden luontaiset ja luovuttamattomat oikeudet. Perustajien aikakausi tuotti liberaalin tasavaltalaisuuden hybriditeorian, joka kehittyi Amerikan yhdysvaltojen demokraattiseksi tasavallaksi ja vaikutti sittemmin edustuksellisen ja perustuslaillisen demokratian maailmanlaajuiseen leviämiseen.
Osallistuvan demokratiamallin kannattajat korostavat republikanismia enemmän kuin liberalismia, mutta molemmilla poliittisen ajattelun järjestelmillä on paikkansa heidän ajatuksissaan hyvästä hallituksesta. Sitä vastoin liberaalin demokratiamallin kannattajat tunnustavat poliittisen ja kansalaisosallistumisen merkityksen yhteiselle hyvälle, mutta alistavat sen yksilöiden henkilökohtaisille ja yksityisille oikeuksille.
Edustuksellisen ja perustuslaillisen demokratian kannattajien keskuudessa käydään jatkuvaa keskustelua siitä, mikä on näiden kahden poliittisen ajattelun suuntauksen sopiva sekoitus hallintoelimissä ja kansalaisten julkisessa elämässä.
John Patrick, Understanding Democracy, A Hip Pocket Guide (Oxford University Press)